Nukke on yhtä vanha kuin ihmiskunta. Vanhimmat säilyneet nuket eivät olleet leikkikaluja, vaan erilaisissa rituaaleissa käytettyjä taikakaluja. Ihmisellä on luonnollinen tarve tehdä ihmisen kuva. Lapsi muovaa mielikuvituksensa avulla nuken vaikka hellapuusta käärimällä halon rääsyyn.

Nuket ja nukkeleikit ovat vuosisatojen kuluessa saaneet monia muotoja. Nukke on saattanut olla pelkkä koriste-esine, tai viimeisimmät muotiuutuudet esittelevä muotinukke. Paperinukke syntyi Englannissa jo 1790-luvulla. Nukke on myös mainio propagandan väline: uutiskuvissa Irakin sotaa vastustavat mielenosoittajat kantoivat kulkueissaan George W. Bushia esittävää irvikuvanukkea, jota uskollisesti seurasi Colin Powell, pää yhdistettynä koiran vartaloon.

Hellyttävimmillään nukke on jouluseimen pieni Jeesus-lapsi, jota ilman joulu ei tunnu joululta.

Nukke heijastaa omaa aikaansa

Nuken historia havainnollistaa muodin historiaa ja kauneusihanteen vaihtuvuutta. Nukke on aina aikakautensa naisihanteen peilikuva, samoin kuin historiallinen aikakausi ja yhteiskunta ovat aina heijastuneet lasten leikeissä.

1800-luvun alkuun asti lasta pidettiin pienenä, ei valmiina aikuisena. Lapset puettiinkin pieniin aikuisten vaatteisiin, niinpä nuketkin olivat lähes poikkeuksetta aikuisnukkeja. Aikuisnuken tehtävä oli kunnioitusta herättävänä esikuvana kasvattaa pienistä tytöistä kunniallisia nuoria naisia.

1800-luku syrjäytti osittain aikuisnuken. Tilalle astui ihanteellinen lapsinukke viattomine enkelinkasvoineen, heijastaen ajassa liikkuvia uusia aatteita. Ensimmäistä kertaa, lähinnä Jean Jaques Rousseaun (1712-78) oppien ansiosta, suuri joukko ihmisiä uskoi lapsuuden olevan niin arvokasta, että vanhempien tulisi kiinnittää siihen huomiota.

1900-lukua voidaankin sitten jo nimittää lapsen vuosisadaksi. Uudet tuulet puhalsivat lapsen kasvatuksessa. Mm. italialainen pedagogi ja lääkäri Maria Montessori (1870-1952) julisti lapsen vapaaehtoiseen itsekasvatukseen perustuvaa koulusysteemiä. Uusi psykologinen asennoituminen lapseen vaikutti käänteentekevästi nukkehahmotukseen ja nukestakin tuli tutkimuksen kohde. Edellisten vuosisatojen aikuisnukke sai väistyä realististen vauvanukkien tieltä, ja ensimmäistä kertaa historiassa itse lapsi heijastui nukessa.

Luonnenukkien rinnalle ilmestyi muodin äärimmäisyysilmiönä ns. karikatyyrinukkeja. Tämä nukke merkitsi persoonallisen nuken huippua ja viehätti myös aikuista. Mm. Saksalaista Kewpie -nukkea myytiin arviolta 5 miljoonaa kappaletta. Elokuvien yleistyessä 1920-1930 luvuilla syntyivät filmiteollisuuden innoittamat nukkehahmot. Ihanteiden esittäminen nukkeina ei ollut uutta, mutta nyt nousivat ihanteiksi prinssien ja prinsessojen rinnalle sellaiset idolit kuin Charlie Chaplin ja Mary Pickford. Varsinkin Shirley Templen iloinen nukkehahmo 1930-luvulla valloitti koko maailman.

1950-luvun lopussa syntyi uusi valloittaja; Barbie.

Nuken valmistuksessa käytetyt materiaalit

Perinteisesti nukkien valmistuksessa käytettyjä materiaaleja ovat olleet luonnon raaka-aineet: puu, savi, luu, mehiläisen vaha sekä erilaiset tekstiilit. 1700-luvun lopussa alettiin käyttää paperimassaa. 1800-luvun teollisen valmistuksen raaka-aineita olivat posliini, kumi, guttaperkka sekä selluloidi. Tästä onkin suora linja aikamme yleisimpään materiaaliin, muoviin.

Vahanukkeja on euroopassa valmistettu jo roomalaisajalla ja menetelmä jatkui aina 1800-luvun loppuun saakka. Vahasta valettiin ja muovattiin kokonaisia nukkeja. Siitä tehtiin myös irtopäitä ja -käsiä, jotka sitten liitettiin puiseen tai kankaalla päällystettyyn vartaloon. Vaha oli kuitenkin huono materiaali; se saattoi kovettua, sulaa, tai muuttua kellertäväksi. Paras tulos saatiin, kun vain pintakerros oli vahaa ja nukke muuten valmistettiin toisesta materiaalista, esimerkiksi paperimassasta. 1700-luvun lopussa alettiin käyttää puristettua paperimassaa, joka valmistettiin kosteana jauhetusta paperista, liidusta, kipsistä ja liimavedestä. Paperimassasta tehtiin kokonaisia pieniä nukkeja, sekä nuken päitä, käsiä ja jalkoja. Irralliset nukenpäät olivat aikanaan mullistava uutuus. Niiden avulla moni murhenäytelmä sai onnellisen lopun, kun särkyneen nukenpään saattoi korvata uudella.

1800-luvun alkupuolella paperimassa sai kovan kilpailijan posliinista. Posliinista tehtiin päitä, käsiä ja jalkoja. Pienet nuket saattoivat olla kokonaan posliinia, isoille nukeille ommeltiin vartalo nahasta tai kankaasta. Ensimmäiset posliinipäät olivat valkoisia, kiiltäväksi lasitettuja, silmät, suu ja hiukset maalattuja. Kaula jatkui lyhyeksi hartiaosaksi, jonka alareunassa oli pienet reiät pään vartaloon kiinnittämistä varten. Posliinipäisten nukkien jäsenissä saatettiin käyttää myös paperimassaa tai jotain muuta materiaalia. Raajojen liikkuvuutta parannettiin jatkuvasti esimerkiksi kolo- tai pallonivelien avulla.

1860-luvulla alettiin valmistaa nukenpäitä, joissa kaula uppoaa hartiaosaan ja pää on kääntyvä. Materiaalina käytettiin silloin kovaa lasittamatonta biskviiposliinia, johon kasvonpiirteet maalattiin. 1870-luvulla keksittiin läpivärjätä biskviitä, tavoitteena oli luonnollinen ihon väri. Tästä materiaalista ovat vaaleanpunaiset länsimaiset kaunottaret, suklaanväriset afrikkalaisnuket ja keltaiset kiinalaiset.

Nukkeja on valmistettu myös metallista. 1800-luvulla patentoitiin särkymätön metallinukke. Metalli nuken materiaalina oli harvinainen, ellei läkkipeltisiä mekaanisia nukkeja oteta huomioon. 1820-luvulla kehitetty selluloidi ei osoittautunut lelumateriaalina kovinkaan kestäväksi. Kuitenkin sitä käytettiin paljon 1800-luvun puolivälistä lähtien. Amerikkalainen Charles Goodyear keksi kumipuun kautsusta valmistettavan kumin samoihin aikoihin. Huolimatta selluloidin vaarallisuudesta sen paloherkkyyden takia, sitä käytettiin paljon 1950-luvulle saakka. Vanhat kuminuket puolestaan ovat hyvin harvinaisia, koska kumin pinta haurastuu vanhetessaan ja halkeilu pilaa sen.

Muovin voittokulku teollisuudessa alkoi vuonna 1948. Kangasnukkeja, räsynukkeja ja mollamaijoja on ollut aina.